Ystävyyden syvintä olemusta pohditaan jo ennen hiekkalaatikkoikää. Lapset ovat suorasanaisen viisaita monessakin asiassa, joten kysyinpä taannoin kahdelta lähipiirini kaveriasiantuntijalta ystävyydestä. Mitä on ystävyys? Onko kaverilla ja ystävällä eroa?
Nelli (5 v.) vastasi: ”Ystävän tunnistaa siitä, että tykkää leikkiä sen kanssa. Se on kiltti, ei valehtele, ei kiusaa ja pitää salaisuudet.” Eskarilainen Jooa (6 v.) taas oli sitä mieltä, että ystävä on tuplakaveri eli kaksinkertainen kaveri. ”Sellaisen riehujan kanssa on hankalampi ystävystyä.”
Ei ihan mahdottomia ystävyyden erityispiirteitä ja vaatimuksia mikään noista. Piti oikein ruveta miettimään omaa käytöstäni työpaikalla ja työystävyyttä. Onko minun kanssa kiva tehdä töitä? Reagoinko joihinkin asioihin niin, että se voidaan tulkita riehumiseksi? Millainen työkaveri olen kiireen keskellä ja paineessa ja miten voin tukea kollegoita heidän arjessaan? Kuinka osaan ja teen työni niin, että herätän luottamusta?
Työpaikalla tiivis yhteistyö edellyttää luottamusta, keskinäistä arvostusta ja toisten huomioonottamista. Luottamus työpaikalla näkyy vastuullisuutena: jokainen kantaa vastuunsa yksilönä ja tiimin jäsenenä. Se tarkoittaa myös sitä, että lupaa vain asioita, jotka voi toteuttaa. Aina en tuohon pysty. Entä uskallanko myöntää virheeni? En ihan helposti. Voisinko olla vähemmän mustavalkoinen mielipiteissäni? Parantamisen varaa siinäkin.
Työpaikalla tiivis yhteistyö edellyttää luottamusta, keskinäistä arvostusta ja toisten huomioonottamista. Luottamus työpaikalla näkyy vastuullisuutena: jokainen kantaa vastuunsa yksilönä ja tiimin jäsenenä.
Entäpä ne tilanteet, kun toimintaympäristön asettamat reunaehdot tuottavat haasteita työystävyydelle? Joskus saatetaan kilpailla samoista töistä, projekteista tai positioista. Millaisille asioille ja arvoille työystävyys kilpailutilanteessa rakentuu? Miten reagoin työkaverin onnistumisiin? Entä pettymyksiin? On helppo sortua ajattelemaan, että työkaverin menestys perustuu hyvään onneen ja olosuhteisiin, siinä missä oma menestys puolestaan johtuu lahjakkuudesta. Näinköhän? Työpaikoilla muhiva kateus syö luottamusta ja luo ilmapiirin, missä kenelläkään ei ole kivaa.
Kehuminen voi olla joskus – ellei aina – pelottavaa, vaikeaa ja joskus jopa pelottavan vaikeaa. Mutta toisen ihmisen tekeminen onnelliseksi on palkitsevaa: positiivisten ajatusten ääneen sanominen herättää myös sinussa positiivisia tunteita. Kokeile siis pelotta. Rehelliset, arkipäiväiset kehut saavat ainakin minut tuntemaan oloni turvalliseksi ja hyväksi. Joskus ne jopa pelastavat päivän.
Ja kehumista voi myös opetella! Aloita se parhaasta ystävästäsi – itsestäsi. Seiso peilin edessä ja tunnista omat vahvuutesi ja arvosta niitä. Ja tee sama harjoitus myös työtovereistasi.
Palataanpa vielä alun kivakonsultteihin ja Emmiin (5 v.), joka kiteytti ystävyyden näin: ”Ystävä on sellanen, jota voi pussata, mutta joka ei suutu, vaikkei pussaakaan.” Onneksi työkaveria ei ole pakko pussata.
